Sähkömagneettisen aallon olemus

[pähkäilijä]

Voimista puheen ollen, tämä menee hyvin eri alueelle, niin yksi fyysikko sanoi että tyhjiöllä on valtava energia. Jos näin on niin syntyykö gravitaatio siitä kun materia syrjäyttää tyhjiötä? Tarkoitan jos materia syrjäyttää tyhjiötä, sen "paine" pienenisi materian kohdalla ja silloin ympäristön suurempi paine puskisi kappaleita "virran" mukana kohti pienempää painetta. Tämä selittäisi vetovoiman mysteerin. En ole kuullut kenenkään selittävän vedon mysteeriä. Työnnössä ei ole niin suurta ongelmaa koska se on ikäänkuin biljardia jossa pukataan. Ajattelin vaan että kaikki 4 luonnonvoimaa voisi yrittää selittää tyhjiön energialla, näin kaikki voimat olisi sukulaisia keskenään.

[QS]

tyhjiöllä on valtava energia

Vakuumin energia on hyvin kontroversiaali käsite jo määrittelynsäkin puolesta, ja erinäisten hypoteesien perustelu tällä käsitteellä on melko vaikea tehtävä.

[pähkäilijä]

tyhjiöllä on valtava energia

Vakuumin energia on hyvin kontroversiaali käsite jo määrittelynsäkin puolesta, ja erinäisten hypoteesien perustelu tällä käsitteellä on melko vaikea tehtävä.

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena. Se menee näin että nollaa suuremmilla arvoilla esim 2:lla epätarkkuus ilmenee 1, 9 ja 2,1 välillä. Kuitenkin tehollinen lukema on tasan 2. Kun energia menee nollaan niin sen vaihtelu olisi -0,1 ja 0,1 välillä. Koska energia ei voi olla tällaisessa tilanteessa -0,1 niin luonto joutuu pakkotilaan ja sen on pakko antaa vain 0,1. Tämä on pieni arvo mutta jos sen lukumäärä on suuri, se tekisi vaakuumista energisen.

Eri asia on voiko vakuumi tulla niin energiseksi että se selittäisi gravitaation salaisuuden.

[QS]

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena.

Tuon energian määrittelyyn liittyy paljon ongelmia, ja sen jälkeenkin energian mittaaminen ja havaitsemin on mahdotonta. Ei ole myöskään olemassa edes teoreettista keinoa siihen, että energia voisi olla mukana missään vuorovaikutuksessa.

p.s Viimeaikaiset viestit sopisiva sähkömagneettisen aallon olemukseen, kun oli puhetta elektronien vuorovaikutuksesta.

[Eusa]

Tässä oma kontribuutioni aiheeseen.

ΦBSU:ssa tyhjöä/tyhjiötä ei käsitellä ensisijaisesti yhtenä absoluuttisena “energialukuna”, vaan rakenteena: invarianttina 4‑tiheytenä \(\rho(x)=|\nabla\alpha|\), missä \(\Phi=e^{i\alpha}\) on globaali U(1)-vaihe. “Kiihtyvyys” varataan tässä nosteelle (ulospäin): \(a_\mu:=-\partial_\mu\ln\rho\). Ajatus on, että ainekertymä vastaa sellaista \(\rho\)-profiilia, jossa tämä noste suuntautuu “kaikkialla ylöspäin” eli poispäin gravitaatiokaivon pohjasta: ikään kuin taustarakennetta (ja siinä mukana kulkevaa ainetta) työnnettäisiin ulos kaivosta. Silloin se, mitä arjessa kutsutaan painovoimaksi, tulkitaan näennäisvoimaksi: 4‑tiheydeltään “raskaammat” (= “hitaammat” seuraamaan nostetta) rakenteet laahaavat suhteessa ulospäin kiihtyvään taustaan ja näyttävät siksi “putoavan” kohti pohjaa. (Täsmälleen sama logiikka kuin hissi-analogian perusjujussa: jos ei-inertiaalinen koordinaatisto kiihtyy ylöspäin, inertiaalinen “alas”-koordinaatisto ilmestyy näennäisesti.) Tällaisessa kuvassa kiihtyvyys EI primääristi edusta paikan toista aikaderivaattaa vaan vuorovaikutusvuota, jolloin puskeutuva tyhjörakenne on fermionisessa tasapainotilassaan optisesti vakaa ikääntyvä kappalevalinta (dynamiikka kosmologisesti on tutkinnassa ja siihen voidaan palata).

Törmäyksessä “putoamisessa” kertynyt liike-energia ei tässä mekanistisessa kuvassa automaattisesti synnytä mitään laaja-alaista tyhjön fluktuaatiota, vaan purkautuu paikallisesti: muodonmuutoksiin, lämpöön, akustisiin aaltoihin jne. (ΦBSU-sanakirjassa tämä korostuu sillä, että vaikutus välittyy lokaalisti ja globaali vaihedata tulee havaittavaksi vasta suljetuissa vertailuissa/holonomiassa.)

Siksi makromaailmassa “fluktuaatiot” eivät yleensä jää pitkäikäisiksi: törmäily ja monikanavainen vuorovaikutus rikkoo koherenssin nopeasti. Mikrotasolla taas, missä ei olla jatkuvasti törmäilemässä, lämpöä tuottavassa “mylläkässä”, vaihe-/säikeistyskantajat voivat säilyä koherentteina pidempään → fluktuaatiot ovat pitkäikäisempiä ja näkyvät helpommin interferenssinä ja kvanttikorrelaatioina.

Kun joku kysyy “mihin tämä tähtää”: ΦBSU:n tavoite on täysi yhtenäistävä kenttäteoria, jossa “säikeet” eivät ole irrallisia maailmapintoja vaan valonkaltaista säikeistystä: nollageodeesien “null‑threading”‑kuljetusta (valonkaltaisia reittejä), joihin tyhjiön vaihe- ja tiheysrakenne kytkeytyy. Yhtenäistämisen kentässä QED-pilottiaallokko päivittyy jatkuvasti invarianttien kausaalisignaalien koherenssina.

[pähkäilijä]

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena.

Tuon energian määrittelyyn liittyy paljon ongelmia, ja sen jälkeenkin energian mittaaminen ja havaitsemin on mahdotonta. Ei ole myöskään olemassa edes teoreettista keinoa siihen, että energia voisi olla mukana missään vuorovaikutuksessa.

p.s Viimeaikaiset viestit sopisiva sähkömagneettisen aallon olemukseen, kun oli puhetta elektronien vuorovaikutuksesta.

Luulin että se oli Eusan tarkoittama suhteellisuusteoreettinen ymmärrys vakuumista mutta ei ollutkaan. Kun sanotaan että gravitaatio on näennäisvoima niin oletin sitten että oikea voima olisi ollut vakuumin tuottama.
Kuvaus:
tiili putoaa maahan --> näennäinen gravitaatiovoima vaikuttaa tiileen
tiili putoaa maahan --> todellinen vakuumin tuottama virtausvoima vaikuttaa tiileen

Ilmeisesti tuon saa heittää romukoppaan?

[Eusa]

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena.

Tuon energian määrittelyyn liittyy paljon ongelmia, ja sen jälkeenkin energian mittaaminen ja havaitsemin on mahdotonta. Ei ole myöskään olemassa edes teoreettista keinoa siihen, että energia voisi olla mukana missään vuorovaikutuksessa.

p.s Viimeaikaiset viestit sopisiva sähkömagneettisen aallon olemukseen, kun oli puhetta elektronien vuorovaikutuksesta.

Luulin että se oli Eusan tarkoittama suhteellisuusteoreettinen ymmärrys vakuumista mutta ei ollutkaan. Kun sanotaan että gravitaatio on näennäisvoima niin oletin sitten että oikea voima olisi ollut vakuumin tuottama.
Kuvaus:
tiili putoaa maahan --> näennäinen gravitaatiovoima vaikuttaa tiileen
tiili putoaa maahan --> todellinen vakuumin tuottama virtausvoima vaikuttaa tiileen

Ilmeisesti tuon saa heittää romukoppaan?

Ei, vaan erehdyit vain siinä, että tyhjöenergialla olisi jotain osuutta asiassa.

Yleinen suhteellisuusteoria perustuu eräänlaiseen tensoriheijasteeseen eli teoria "tarkoittaa" tuottaa paikalliset kaarevuudet kaikille tapahtumapisteille lähtien massakertymän energiatensorista. Suljettuja ratkaisuja on paljon helpompi saada idealisoiduille symmetrioille (piste-/pallosymmetria, rotaatiosymmetria), ja monessa klassikkotapauksessa ulkopuoli on tyhjiöratkaisu. Yleistapauksissa realistiset massajakaumat johtavat aina numeerisiin ratkaisuihin. GR:ssä gravitaatiokentän energialle ei ole yleiskovarianttia paikallista energia‑impulssitensoria; siksi ‘kentän energia’ joudutaan kuvaamaan joko koordinaattiriippuvilla pseudotensoreilla tai globaalimpiin/quasi‑local‑rakenteisiin nojaten. Yksittäisten tapahtumapisteiden kannalta malli on määrittymätön.

Minun mallini lähtee ultrapaikallisuudesta siten, että tapahtumapisteille kehityshistoria antaa jännittyneen gradienttisen ympäristön ja "sallii" massakeskittymät. Painopiste siirtyy koordinaattigeometriasta tyhjön fysikaalisuuteen, jossa perusmuuttuja on \(\rho\) ja sen gradientti \(a_\mu\), koska kukin paikallisuus on kiinni vain omassa muistirakenneasetelmassaan. Tyhjö ja aine ovat samaa ainekenttää.

Tyhjölle voidaan määrittää energisyyttä, mutta se on aina jossain valitussa mittakoordinaatistossa, jossa määrittyvä itseisaika edellyttää, että myös avaruuskoordinaatisto on kiinnitetty. Jokaisen koordinaatiston c on omaperäisessä asemassa jatkumon suhteen ja kytkentävakio c² kertoo sen kuinka energia saadaan esiin tuolle mittarille.

Aineellisen mittarin kaltaisten ainehiukkasten osalta on tiettyä yksiselitteisyyttä, että kuhunkin hiukkaseen kiinnitetyssä omassa lepokoordinaatistossaan invariantti rajatun kappalevalinnan massa antaa sille myös energian mc² ja muutkin havaitsijat voivat seurata ko. kappaletta ja ymmärtää mikä on sen kyky tehdä työtä pelkästään aine-energiaansa luovuttamalla.

Energiakäsite ei siis ole fysikaalinen invarianssi ja siksi on esim. sangen hupsua nimetä jokin "pimeä energia", koska jos se olisi varsinaisesti energiaa, antaisi se vaihtelevat fysikaaliset ilmiöt riippuen mistä koordinaatistosta tarkastellaan - vähintään tulisi pitäytyä puhumaan energiatensorin painetermivakiosta (joka negatiivisena on ongelma)... Siis ainoa energiaan liityvä, joka antaa nostetta ja sitä kautta gravitationaalista pudottavuutta, on tyhjöainekentän paikallinen 4-tiheysgradientti, jolla on tietysti yhteys massatiheysskaalaan ja sitä kautta erääseen paikallistuvaan energiaan Mc². Tässä massatiheys on kattokäsite aina jollekin nollasta eroavalle itseisaikaotokselle ja saattaa olla sumeaa --> tyhjörakenteellinen pimeän aineen massa lähinnä GR-heijasteapproksimaatioiden pallogeometrioiden ulkopuolilla (ΦBSU-ennuste).

[pähkäilijä]

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena.

Tuon energian määrittelyyn liittyy paljon ongelmia, ja sen jälkeenkin energian mittaaminen ja havaitsemin on mahdotonta. Ei ole myöskään olemassa edes teoreettista keinoa siihen, että energia voisi olla mukana missään vuorovaikutuksessa.

p.s Viimeaikaiset viestit sopisiva sähkömagneettisen aallon olemukseen, kun oli puhetta elektronien vuorovaikutuksesta.

Luulin että se oli Eusan tarkoittama suhteellisuusteoreettinen ymmärrys vakuumista mutta ei ollutkaan. Kun sanotaan että gravitaatio on näennäisvoima niin oletin sitten että oikea voima olisi ollut vakuumin tuottama.
Kuvaus:
tiili putoaa maahan --> näennäinen gravitaatiovoima vaikuttaa tiileen
tiili putoaa maahan --> todellinen vakuumin tuottama virtausvoima vaikuttaa tiileen

Ilmeisesti tuon saa heittää romukoppaan?

Ei, vaan erehdyit vain siinä, että tyhjöenergialla olisi jotain osuutta asiassa.

Yleinen suhteellisuusteoria perustuu eräänlaiseen tensoriheijasteeseen eli teoria "tarkoittaa" tuottaa paikalliset kaarevuudet kaikille tapahtumapisteille lähtien massakertymän energiatensorista. Suljettuja ratkaisuja on paljon helpompi saada idealisoiduille symmetrioille (piste-/pallosymmetria, rotaatiosymmetria), ja monessa klassikkotapauksessa ulkopuoli on tyhjiöratkaisu. Yleistapauksissa realistiset massajakaumat johtavat aina numeerisiin ratkaisuihin. GR:ssä gravitaatiokentän energialle ei ole yleiskovarianttia paikallista energia‑impulssitensoria; siksi ‘kentän energia’ joudutaan kuvaamaan joko koordinaattiriippuvilla pseudotensoreilla tai globaalimpiin/quasi‑local‑rakenteisiin nojaten. Yksittäisten tapahtumapisteiden kannalta malli on määrittymätön.

Minun mallini lähtee ultrapaikallisuudesta siten, että tapahtumapisteille kehityshistoria antaa jännittyneen gradienttisen ympäristön ja "sallii" massakeskittymät. Painopiste siirtyy koordinaattigeometriasta tyhjön fysikaalisuuteen, jossa perusmuuttuja on \(\rho\) ja sen gradientti \(a_\mu\), koska kukin paikallisuus on kiinni vain omassa muistirakenneasetelmassaan. Tyhjö ja aine ovat samaa ainekenttää.

Tyhjölle voidaan määrittää energisyyttä, mutta se on aina jossain valitussa mittakoordinaatistossa, jossa määrittyvä itseisaika edellyttää, että myös avaruuskoordinaatisto on kiinnitetty. Jokaisen koordinaatiston c on omaperäisessä asemassa jatkumon suhteen ja kytkentävakio c² kertoo sen kuinka energia saadaan esiin tuolle mittarille.

Aineellisen mittarin kaltaisten ainehiukkasten osalta on tiettyä yksiselitteisyyttä, että kuhunkin hiukkaseen kiinnitetyssä omassa lepokoordinaatistossaan invariantti rajatun kappalevalinnan massa antaa sille myös energian mc² ja muutkin havaitsijat voivat seurata ko. kappaletta ja ymmärtää mikä on sen kyky tehdä työtä pelkästään aine-energiaansa luovuttamalla.

Energiakäsite ei siis ole fysikaalinen invarianssi ja siksi on esim. sangen hupsua nimetä jokin "pimeä energia", koska jos se olisi varsinaisesti energiaa, antaisi se vaihtelevat fysikaaliset ilmiöt riippuen mistä koordinaatistosta tarkastellaan - vähintään tulisi pitäytyä puhumaan energiatensorin painetermivakiosta (joka negatiivisena on ongelma)... Siis ainoa energiaan liityvä, joka antaa nostetta ja sitä kautta gravitationaalista pudottavuutta, on tyhjöainekentän paikallinen 4-tiheysgradientti, jolla on tietysti yhteys massatiheysskaalaan ja sitä kautta erääseen paikallistuvaan energiaan Mc². Tässä massatiheys on kattokäsite aina jollekin nollasta eroavalle itseisaikaotokselle ja saattaa olla sumeaa --> tyhjörakenteellinen pimeän aineen massa lähinnä GR-heijasteapproksimaatioiden pallogeometrioiden ulkopuolilla (ΦBSU-ennuste).

Nyt en pysy kärryillä, pystyykö tiilellä vain kuvaamaan todellisen voiman? Siis kun gravitaatio on näennäisvoima niin tekeekö GR todellisen voiman? Jos tekee, niin onko avaruuden kaarevuus sen todellisempi kuin gravitaatio? Eikö molemmat ole yhtä todellisia?

[Eusa]

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena.

Tuon energian määrittelyyn liittyy paljon ongelmia, ja sen jälkeenkin energian mittaaminen ja havaitsemin on mahdotonta. Ei ole myöskään olemassa edes teoreettista keinoa siihen, että energia voisi olla mukana missään vuorovaikutuksessa.

p.s Viimeaikaiset viestit sopisiva sähkömagneettisen aallon olemukseen, kun oli puhetta elektronien vuorovaikutuksesta.

Luulin että se oli Eusan tarkoittama suhteellisuusteoreettinen ymmärrys vakuumista mutta ei ollutkaan. Kun sanotaan että gravitaatio on näennäisvoima niin oletin sitten että oikea voima olisi ollut vakuumin tuottama.
Kuvaus:
tiili putoaa maahan --> näennäinen gravitaatiovoima vaikuttaa tiileen
tiili putoaa maahan --> todellinen vakuumin tuottama virtausvoima vaikuttaa tiileen

Ilmeisesti tuon saa heittää romukoppaan?

Ei, vaan erehdyit vain siinä, että tyhjöenergialla olisi jotain osuutta asiassa.

Yleinen suhteellisuusteoria perustuu eräänlaiseen tensoriheijasteeseen eli teoria "tarkoittaa" tuottaa paikalliset kaarevuudet kaikille tapahtumapisteille lähtien massakertymän energiatensorista. Suljettuja ratkaisuja on paljon helpompi saada idealisoiduille symmetrioille (piste-/pallosymmetria, rotaatiosymmetria), ja monessa klassikkotapauksessa ulkopuoli on tyhjiöratkaisu. Yleistapauksissa realistiset massajakaumat johtavat aina numeerisiin ratkaisuihin. GR:ssä gravitaatiokentän energialle ei ole yleiskovarianttia paikallista energia‑impulssitensoria; siksi ‘kentän energia’ joudutaan kuvaamaan joko koordinaattiriippuvilla pseudotensoreilla tai globaalimpiin/quasi‑local‑rakenteisiin nojaten. Yksittäisten tapahtumapisteiden kannalta malli on määrittymätön.

Minun mallini lähtee ultrapaikallisuudesta siten, että tapahtumapisteille kehityshistoria antaa jännittyneen gradienttisen ympäristön ja "sallii" massakeskittymät. Painopiste siirtyy koordinaattigeometriasta tyhjön fysikaalisuuteen, jossa perusmuuttuja on \(\rho\) ja sen gradientti \(a_\mu\), koska kukin paikallisuus on kiinni vain omassa muistirakenneasetelmassaan. Tyhjö ja aine ovat samaa ainekenttää.

Tyhjölle voidaan määrittää energisyyttä, mutta se on aina jossain valitussa mittakoordinaatistossa, jossa määrittyvä itseisaika edellyttää, että myös avaruuskoordinaatisto on kiinnitetty. Jokaisen koordinaatiston c on omaperäisessä asemassa jatkumon suhteen ja kytkentävakio c² kertoo sen kuinka energia saadaan esiin tuolle mittarille.

Aineellisen mittarin kaltaisten ainehiukkasten osalta on tiettyä yksiselitteisyyttä, että kuhunkin hiukkaseen kiinnitetyssä omassa lepokoordinaatistossaan invariantti rajatun kappalevalinnan massa antaa sille myös energian mc² ja muutkin havaitsijat voivat seurata ko. kappaletta ja ymmärtää mikä on sen kyky tehdä työtä pelkästään aine-energiaansa luovuttamalla.

Energiakäsite ei siis ole fysikaalinen invarianssi ja siksi on esim. sangen hupsua nimetä jokin "pimeä energia", koska jos se olisi varsinaisesti energiaa, antaisi se vaihtelevat fysikaaliset ilmiöt riippuen mistä koordinaatistosta tarkastellaan - vähintään tulisi pitäytyä puhumaan energiatensorin painetermivakiosta (joka negatiivisena on ongelma)... Siis ainoa energiaan liityvä, joka antaa nostetta ja sitä kautta gravitationaalista pudottavuutta, on tyhjöainekentän paikallinen 4-tiheysgradientti, jolla on tietysti yhteys massatiheysskaalaan ja sitä kautta erääseen paikallistuvaan energiaan Mc². Tässä massatiheys on kattokäsite aina jollekin nollasta eroavalle itseisaikaotokselle ja saattaa olla sumeaa --> tyhjörakenteellinen pimeän aineen massa lähinnä GR-heijasteapproksimaatioiden pallogeometrioiden ulkopuolilla (ΦBSU-ennuste).

Nyt en pysy kärryillä, pystyykö tiilellä vain kuvaamaan todellisen voiman? Siis kun gravitaatio on näennäisvoima niin tekeekö GR todellisen voiman? Jos tekee, niin onko avaruuden kaarevuus sen todellisempi kuin gravitaatio? Eikö molemmat ole yhtä todellisia?

GR antaa aika-avaruuden kaarevuuden ja specifisti pallogeometrisesti hyvin järjestyneen massajakauman kentän aikakaarevuuden tuon dominantin massakeskipisteessä. Silloin eulkidiset avaruuskoordinaatit virtaavat syöksyen keskiöön.

GR syvimmissä periaatteissaan asettaa paikallisuuden ja Einsteinin fysikaalisen eetterin kiihtymään, mutta tuota ei ole haluttu käsittää ainekentän jatkumoksi, joka kiihtyy ulospäin, koska on keskitytty siihen kuinka massakappaleet näyttävät vetävän toisiaan puoleensa. Mutta korostan: ΦBSU-Separverse kausaalijatkumo ON jo GR-perusperiaatteissa. Se täytyy vain ottaa todesta ja jatkaa kenttäperiaatteilla syvään päätyyn asti.

Paradigman ajatuksessa gravitaatiosta perusvuorovaikutuksena on fysikaalisesti todellista invarianssia:
- valonlaatuisten nollageodeesien kaareutuminen
- ulotteisen ainerakenteen vuorovesivoimat

Mutta pudotuslinjoja pitkin ajateltu gravitaatiovuorovaikutus ei ole fysikaalista siten kuin esim. Sähkömagneettisen aallon välittämä vuorovaikutus. Aivan ilmeisesti tyhjö kiihtyy kaikissa tapahtumapisteissä vastakkaiseen suuntaan mihin gravitaation näennäinen kiihtyvyys suuntaa.

Todellinen kaarevuus on siis valonlaatuisten nollageodeesien rakentamaa tyhjön fysikaalisuutta - ei niin päin, että massa aiheuttaa valon kaartumista, vaan ainejakauman kehityshistoria talkentuu tyhjöön noiden nollageodeesien kaarevuusjännityksinä ja päivittyy energiansiirroin (sm-aalto) ja energiatasomuutoksin (gravitaatiosäteily). Samoin ne vuorovesivoimat aiheuttaa fysikaalinen nostekiihtyvyys, ei koordinaatisto.

Mallintamiseni "sivutuotteena" löytyi CPT-symmetrian keskinäisesti takyoniset vastakkaisvaiheisuudet ko. jatkumossa noiden antipodisuuksia säilyttäen. Siten nousi emergensseinä sähkömagnetismin, spin-momenttien ja liikkeiden ilmiöt.

[pähkäilijä]

Itse olen ymmärtänyt vakuumin energian kvanttimekaanisena epätarkkuutena.

Tuon energian määrittelyyn liittyy paljon ongelmia, ja sen jälkeenkin energian mittaaminen ja havaitsemin on mahdotonta. Ei ole myöskään olemassa edes teoreettista keinoa siihen, että energia voisi olla mukana missään vuorovaikutuksessa.

p.s Viimeaikaiset viestit sopisiva sähkömagneettisen aallon olemukseen, kun oli puhetta elektronien vuorovaikutuksesta.

Luulin että se oli Eusan tarkoittama suhteellisuusteoreettinen ymmärrys vakuumista mutta ei ollutkaan. Kun sanotaan että gravitaatio on näennäisvoima niin oletin sitten että oikea voima olisi ollut vakuumin tuottama.
Kuvaus:
tiili putoaa maahan --> näennäinen gravitaatiovoima vaikuttaa tiileen
tiili putoaa maahan --> todellinen vakuumin tuottama virtausvoima vaikuttaa tiileen

Ilmeisesti tuon saa heittää romukoppaan?

Ei, vaan erehdyit vain siinä, että tyhjöenergialla olisi jotain osuutta asiassa.

Yleinen suhteellisuusteoria perustuu eräänlaiseen tensoriheijasteeseen eli teoria "tarkoittaa" tuottaa paikalliset kaarevuudet kaikille tapahtumapisteille lähtien massakertymän energiatensorista. Suljettuja ratkaisuja on paljon helpompi saada idealisoiduille symmetrioille (piste-/pallosymmetria, rotaatiosymmetria), ja monessa klassikkotapauksessa ulkopuoli on tyhjiöratkaisu. Yleistapauksissa realistiset massajakaumat johtavat aina numeerisiin ratkaisuihin. GR:ssä gravitaatiokentän energialle ei ole yleiskovarianttia paikallista energia‑impulssitensoria; siksi ‘kentän energia’ joudutaan kuvaamaan joko koordinaattiriippuvilla pseudotensoreilla tai globaalimpiin/quasi‑local‑rakenteisiin nojaten. Yksittäisten tapahtumapisteiden kannalta malli on määrittymätön.

Minun mallini lähtee ultrapaikallisuudesta siten, että tapahtumapisteille kehityshistoria antaa jännittyneen gradienttisen ympäristön ja "sallii" massakeskittymät. Painopiste siirtyy koordinaattigeometriasta tyhjön fysikaalisuuteen, jossa perusmuuttuja on \(\rho\) ja sen gradientti \(a_\mu\), koska kukin paikallisuus on kiinni vain omassa muistirakenneasetelmassaan. Tyhjö ja aine ovat samaa ainekenttää.

Tyhjölle voidaan määrittää energisyyttä, mutta se on aina jossain valitussa mittakoordinaatistossa, jossa määrittyvä itseisaika edellyttää, että myös avaruuskoordinaatisto on kiinnitetty. Jokaisen koordinaatiston c on omaperäisessä asemassa jatkumon suhteen ja kytkentävakio c² kertoo sen kuinka energia saadaan esiin tuolle mittarille.

Aineellisen mittarin kaltaisten ainehiukkasten osalta on tiettyä yksiselitteisyyttä, että kuhunkin hiukkaseen kiinnitetyssä omassa lepokoordinaatistossaan invariantti rajatun kappalevalinnan massa antaa sille myös energian mc² ja muutkin havaitsijat voivat seurata ko. kappaletta ja ymmärtää mikä on sen kyky tehdä työtä pelkästään aine-energiaansa luovuttamalla.

Energiakäsite ei siis ole fysikaalinen invarianssi ja siksi on esim. sangen hupsua nimetä jokin "pimeä energia", koska jos se olisi varsinaisesti energiaa, antaisi se vaihtelevat fysikaaliset ilmiöt riippuen mistä koordinaatistosta tarkastellaan - vähintään tulisi pitäytyä puhumaan energiatensorin painetermivakiosta (joka negatiivisena on ongelma)... Siis ainoa energiaan liityvä, joka antaa nostetta ja sitä kautta gravitationaalista pudottavuutta, on tyhjöainekentän paikallinen 4-tiheysgradientti, jolla on tietysti yhteys massatiheysskaalaan ja sitä kautta erääseen paikallistuvaan energiaan Mc². Tässä massatiheys on kattokäsite aina jollekin nollasta eroavalle itseisaikaotokselle ja saattaa olla sumeaa --> tyhjörakenteellinen pimeän aineen massa lähinnä GR-heijasteapproksimaatioiden pallogeometrioiden ulkopuolilla (ΦBSU-ennuste).

Nyt en pysy kärryillä, pystyykö tiilellä vain kuvaamaan todellisen voiman? Siis kun gravitaatio on näennäisvoima niin tekeekö GR todellisen voiman? Jos tekee, niin onko avaruuden kaarevuus sen todellisempi kuin gravitaatio? Eikö molemmat ole yhtä todellisia?

GR antaa aika-avaruuden kaarevuuden ja specifisti pallogeometrisesti hyvin järjestyneen massajakauman kentän aikakaarevuuden tuon dominantin massakeskipisteessä. Silloin eulkidiset avaruuskoordinaatit virtaavat syöksyen keskiöön.

GR syvimmissä periaatteissaan asettaa paikallisuuden ja Einsteinin fysikaalisen eetterin kiihtymään, mutta tuota ei ole haluttu käsittää ainekentän jatkumoksi, joka kiihtyy ulospäin, koska on keskitytty siihen kuinka massakappaleet näyttävät vetävän toisiaan puoleensa. Mutta korostan: ΦBSU-Separverse kausaalijatkumo ON jo GR-perusperiaatteissa. Se täytyy vain ottaa todesta ja jatkaa kenttäperiaatteilla syvään päätyyn asti.

Paradigman ajatuksessa gravitaatiosta perusvuorovaikutuksena on fysikaalisesti todellista invarianssia:
- valonlaatuisten nollageodeesien kaareutuminen
- ulotteisen ainerakenteen vuorovesivoimat

Mutta pudotuslinjoja pitkin ajateltu gravitaatiovuorovaikutus ei ole fysikaalista siten kuin esim. Sähkömagneettisen aallon välittämä vuorovaikutus. Aivan ilmeisesti tyhjö kiihtyy kaikissa tapahtumapisteissä vastakkaiseen suuntaan mihin gravitaation näennäinen kiihtyvyys suuntaa.

Todellinen kaarevuus on siis valonlaatuisten nollageodeesien rakentamaa tyhjön fysikaalisuutta - ei niin päin, että massa aiheuttaa valon kaartumista, vaan ainejakauman kehityshistoria talkentuu tyhjöön noiden nollageodeesien kaarevuusjännityksinä ja päivittyy energiansiirroin (sm-aalto) ja energiatasomuutoksin (gravitaatiosäteily). Samoin ne vuorovesivoimat aiheuttaa fysikaalinen nostekiihtyvyys, ei koordinaatisto.

Mallintamiseni "sivutuotteena" löytyi CPT-symmetrian keskinäisesti takyoniset vastakkaisvaiheisuudet ko. jatkumossa noiden antipodisuuksia säilyttäen. Siten nousi emergensseinä sähkömagnetismin, spin-momenttien ja liikkeiden ilmiöt.

Tänään on kiire päivä, en ehdi juuri nettiin mutta tuli mieleen kysyä kaarevuudesta, tuleeko se käsite Minkovskin avaruudesta? Eikö Minkovskin avaruus ole käytössä siksi että se helpottaa laskemista mutta se ei vastaa todellista avaruutta? Eli M-avaruus on vain apukeino?