Olen pohtinut kvanttifysiikkaa, kosmologiaa ja tietoisuuden roolia todellisuudessa jo pitkään. Ajatus, joka minua erityisesti kiehtoo, on se, että varmaa on oikeastaan vain oma tietoisuuteni. Kaikki muu – maailmankaikkeus, historia, muut ihmiset – on jotakin, minkä olemassaolo ilmenee minulle vain havaintojen kautta.
Kvanttimekaniikassa puhutaan usein aaltofunktion romahtamisesta: ennen havaintoa on joukko mahdollisuuksia, ja mittaus valitsee niistä yhden toteutuneen todellisuuden. Olen joskus pohtinut, voisiko tämän ajatella paljon laajemmassa mittakaavassa. Ehkä koko maailmankaikkeus on valtava mahdollisuuksien joukko, eräänlainen “multiversumin aaltofunktio”. Jokainen havaintoni nyt-hetkessä valitsee siitä yhden historian – sellaisen, joka tekee juuri tämän havainnon mahdolliseksi.
Tässä mielessä menneisyys ei välttämättä ole absoluuttisesti olemassa jossakin “takana”. Se on pikemminkin se historia, joka on yhteensopiva nykyisen havaintoni kanssa. Jos olen tässä ja nyt, maailmankaikkeuden historian täytyy olla sellainen, että se johtaa tähän tilanteeseen: tähän havaitsijaan, tähän hetkeen ja tähän kokemukseen.
Tämä ajatus kääntää tavallisen maailmankuvan hieman nurinpäin. Tavallisesti ajatellaan, että ihminen on kosmisesti merkityksetön: Maa on yksi planeetta muiden joukossa, Aurinko yksi tähti miljardien joukossa, ja ihminen vain yksi eläinlaji evoluution pitkässä ketjussa. Tässä näkökulmassa asia voi näyttää päinvastaiselta. Havaitsija ei ole vain universumin sivutuote, vaan se piste, jossa koko universumi konkretisoituu yhdeksi todellisuudeksi.
Olen myös pohtinut ajan luonnetta. Puhumme usein ajan “virrasta”, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Jos aika virtaisi, sillä pitäisi olla jokin nopeus. Mutta nopeus on määritelty matkana aikayksikköä kohti – joten ajan virralle ei oikein ole mielekästä yksikköä. Ehkä ajan kokemus on vain seurausta siitä, että tietoisuus voi olla kerrallaan vain yhdessä “nyt-tilassa” kaikkien mahdollisten universumien joukossa.
Tämä on tietenkin enemmän filosofinen kuin tieteellinen ajatus. En väitä, että se olisi oikea kuva todellisuudesta. Mutta kvanttifysiikka näyttää ainakin jättävän oven raolleen kysymykselle: mikä rooli havaitsijalla todella on maailmankaikkeudessa?
Ehkä universumi on olemassa itsenäisesti. Ehkä taas havaitsijat osallistuvat sen syntyyn jokaisessa hetkessä. Tai ehkä totuus on jotakin vielä oudompaa, jota emme vielä osaa edes kuvitella.
Jos otetaan 2 helium ilmapalloa olohuoneeseen ja ne leijuu nousematta ja laskematta. Silloin ilmastointi siirtää niitä, myös ikkunoiden veto ja jopa aurinko saa ilman pyörteilemään siirtäen palloja.
Kuitenkin ajanhetkellä A ne on uniikissa paikassa, koskaan ne ei palaa samaan paikkaan vaikka olisivat ikuisesti samassa huoneessa. Siksi ajanhetki A todistaa että se on ainutkertainen ajan virrassa. Ja kun ihminen kokee A:n, se on todellinen vaikka se suhteellisuuden mukaan olisi eri kohdassa. Suhteellisuus on kuin syreenikukinto, sen kukat on eri korkeudella riippuen näkökulmasta. Oleellista on ettei kukat kuitenkaan ole kaukana toisistaan, näin suhteellisuus tuo koko universumin melko ehyenä tulevaisuuteen. Eli hämmentävä eriaikaisuus ei pahemmin riko isoa kuvaa.
Jos rikkoisi, se olisi masentavaa.